Markkinaoikeus totesi 2009 raakapuun ostomarkkinoiden kartellin ajalta 1997 – 2004. Vahingonkorvauskanne asetettiin vireille vuonna 2011. Helmikuussa 2016 korkein oikeus palautti asian kokonaisuudessaan takaisin Helsingin käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Kaikkiaan kantajina on noin 650 yksityistä metsänomistajaa, joiden yksittäiset vaatimukset vaihtelevat 2000 eurosta 700 000 euroon.

Päätöksen kannalta mielenkiintoinen kysymys kohdistui kanneajan vanhenemisajankohtaan. Korkeimman oikeuden mukaan vasta Kilpailuviraston 21.12.2006 tekemä seuraamusmaksuesitys ja sitä koskeva tiedote olivat sisältäneet riittävässä määrin sellaisia viranomaisen antamia tietoja, joiden perusteella kantajan oli pitänyt olla riittävästi selvillä kilpailunrajoituksen olemassaolosta selvittääkseen omalta osaltaan sitä, oliko hänelle aiheutunut kilpailunrajoituksesta vahinkoa. Korkein oikeus poikkesi näin hovioikeuden aiemmasta näkemyksestä.

Mistä asiassa oli kyse?

Palautettavassa asiakokonaisuudessa oli kyse markkinaoikeuden vuonna 2009 toteamasta ja suurta julkisuutta saaneesta raakapuun ostomarkkinoiden kartellista 1997–2004, jolloin kolme suurta metsäalan yritystä olivat tietoja vaihtamalla ja raakapuun ostomarkkinat jakamalla menetelleet kilpailunrajoituksista annetun lain (480/1992) vastaisesti. Yksityishenkilö A vaati 20.12.2011 vireille tulleella kanteella yrityksiltä mainitun lain 18 a §:n perusteella vahingonkorvausta katsoen, että hänen yhdelle metsäalan yrityksistä myymänsä puun hinta oli kielletyn kilpailunrajoituksen vuoksi jäänyt alemmaksi kuin mitä se olisi ollut kilpailluilla markkinoilla.

Puukartellijuttu tuli korkeimmassa oikeudessa vireille metsäalan yritysten valituslupahakemuksilla ja valituksilla. Metsäalan yritykset vaativat, että korkein oikeus kumoaa hovioikeuden päätöksen lukuun ottamatta kilpailunrajoituslain 18 a §:n ajallista soveltamista koskevaa ratkaisua ja hylkää A:n kanteen kokonaan vanhentuneena. Yritykset vetosivat korkeimmassa oikeudessa siihen, että sekä kilpailunrajoituslain mukainen kanneaika että vanhentumislain 7 §:n 1 momentin mukainen vanhentumisaika olivat alkaneet kulua Kilpailuviraston tiedotteen julkaisemisesta 25.5.2004. Joka tapauksessa nämä ajat olivat alkaneet kulua viimeistään 21.12.2006, jolloin Kilpailuvirasto oli tehnyt seuraamusmaksuesityksen ja julkaissut sitä koskevan tiedotteen. Yritysten mukaan vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukaista vanhentumisaikaa oli sovellettava kilpailunrajoituslain 18 a §:n rinnalla, ja kanne oli joka tapauksessa vanhentunut vanhentumislain 7 §:n 2 momentin perusteella.

Alempien oikeusasteiden ratkaisut

Käräjäoikeus: Ratkaiseva hetki kilpailuviraston tiedote 25.5.2004

Käräjäoikeudessa metsäalan yritykset vaativat kanteen hylkäämistä vanhentuneena. Kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin mukainen viiden vuoden kanneaika ja velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 7 §:n 1 momentin mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika olivat alkaneet, kun yksityishenkilö A oli Kilpailuviraston 25.5.2004 julkaisemasta tiedotteesta saanut tiedon, että Kilpailuvirasto epäili metsäalan yritysten muun muassa vaihtaneen keskenään hintatietoja ja keskustelleen keinoista rajoittaa keskinäistä hintakilpailuaan. Vanhentumisajat olivat alkaneet viimeistään 21.12.2006, kun Kilpailuvirasto oli päättänyt, ettei se esittänyt seuraamusmaksua yhdelle yrityksistä, ja oli esittänyt markkinaoikeudelle seuraamusmaksun määräämistä kahdelle yhtiölle sekä tiedottanut näistä toimenpiteistään. Käräjäoikeus hyväksyi metsäalan yritysten esittämän vanhentumisväitteen ja hylkäsi kanteen vanhentuneena. Kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentissa tarkoitetut tiedot olisi pitänyt saada jo Kilpailuviraston tiedotteesta 25.5.2004, joten korvausvaatimukset olivat vanhentuneita. Käräjäoikeuden tuomio oli äänestysratkaisu (2-1).

Hovioikeus: Ratkaisevaa markkinaoikeuden päätöksen lainvoimaiseksi tulo 4.1.2010

Yksityishenkilö A toimitti valituksen hovioikeuteen. Vastoin käräjäoikeuden kantaa hovioikeus katsoi kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin mukaisen kanneajan alkaneen markkinaoikeuden päätöksen lainvoimaiseksi tulemisesta 4.1.2010. Vasta tuossa päätöksessä oli todettu kysymyksessä olleen kielletty kilpailunrajoitus, ja vasta päätöksen jälkeen yksityishenkilö A:lla oli ollut riittävät tiedot kilpailunrajoituksesta ja vahingon ilmenemisestä. Vahingonkorvauslain mukaisen vahingonkorvauksen, perusteettoman edun palautuksen ja sopimusperusteisen vahingonkorvauksen vanhentumiseen hovioikeus sovelsi vanhentumislain 7 §:ää. Pykälän 1 momentin nojalla vanhentumisaika oli alkanut siitä, kun markkinaoikeuden päätös oli tullut lainvoimaiseksi. Pykälän 2 momentin mukainen kymmenen vuoden määräaika oli alkanut kilpailunrajoituksen päättyessä keväällä 2004. Hovioikeus katsoi, etteivät A:n vaatimukset olleet miltään osin vanhentuneita. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja palautti asian käräjäoikeuteen käsittelyn jatkamiseksi.

Korkeimman oikeuden päätös

Korkein oikeus muotoili metsäalan yritysten vaatimuksia seuraten kysymyksenasettelun asiassa seuraavasti:

• Oliko yksityishenkilö A:n ensisijaiseen kanneperusteeseen, kilpailunrajoituslain 18 a §:ään perustuva korvausvaatimus vanhentunut säännöksen 3 momentin nojalla, ts. mistä ajankohdasta säännöksessä tarkoitettu kanneaika oli alkanut?
• Oliko vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädettyä kymmenen vuoden vanhentumisaikaa sovellettava kilpailunrajoituslaissa säädetyn kanneajan ohella?
• Kuinka muihin perusteisiin kuin kilpailunrajoituslain 18 a §:ään perustuvien korvausvaatimusten vanhentumista tuli arvioida?

Korkein oikeus totesi päätöksessään, että kilpailunrajoituslain 18 a §:ää sovellettiin sen voimaantulosäännöksen mukaisesti vain 1.10.1998 alkaen solmituista puukaupoista aiheutuneisiin vahinkoihin. Asiaa ei ollut arvioitava toisin sillä perusteella, että menettely, joka oli ollut kielletty mainitusta ajankohdasta alkaen sanotun 18 a §:n nojalla, oli voinut olla kielletty jo aikaisemminkin. Aikaisemmin kuin 1.10.1998 solmituista puukaupoista esitettyjen korvausvaatimusten vanhentumista arvioitiin sopimusperusteista tai sopimuksenulkoista vahingonkorvausta taikka perusteettoman edun palauttamista koskevien vanhentumissäännösten mukaan.

Kanneajan alkamisajankohdan osalta korkein oikeus totesi, että metsäalan yritysten viittaama Kilpailuviraston tiedote 25.5.2004 oli koskenut vasta kilpailunrajoitusta koskenutta epäilyä. Tiedotteesta tai sitä seuranneesta uutisoinnista ei ilmennyt, millaisia konkreettisia toimenpiteitä metsäalan yritysten yhteistyöhön oli kuulunut, eikä se, minä aikana ja millä alueilla yhteistyö oli tapahtunut. Tiedotteessa esitettyjen tietojen perusteella puuta myyneen yksityisen henkilön, kuten yksityishenkilö A:n, ei ollut mahdollista päätellä, oliko yritysten menettely aiheuttanut hänelle vahinkoa. 25.5.2004 julkaistusta tiedotteesta ilmeneviä tietoja ei voitu pitää riittävinä, jotta A:n olisi niiden perusteella tullut panna vireille korvauskanne.

Sen sijaan korkein oikeus katsoi hovioikeuden perusteluista poiketen, että Kilpailuviraston 21.12.2006 tekemä seuraamusmaksuesitys ja sitä koskeva tiedote olivat sisältäneet viranomaisen antamia tietoja yritysten menettelyn kielletystä luonteesta, ajallisesta ulottuvuudesta ja alueellisesta kattavuudesta sekä siihen osallistuneista yrityksistä. Tietojen julkistamisen perusteella A:n oli pitänyt olla riittävästi selvillä kilpailunrajoituksen olemassaolosta selvittääkseen omalta osaltaan sitä, oliko hänelle aiheutunut kilpailunrajoituksesta vahinkoa. Korkein oikeus katsoi, ettei kilpailunrajoituslain 18 a §:ssä tarkoitettu korvausvaatimuksen kanneaika ollut alkanut ennen kuin Kilpailuvirasto oli 21.12.2006 toimittanut seuraamusmaksuesityksen markkinaoikeudelle ja julkaissut siitä tiedotteen. Koska A oli pannut kanteen vireille 20.12.2011, kanneaika ei ollut umpeutunut.

Huomioitavaa on, että korkein oikeus totesi kilpailunrajoituslain 18 a §:n olevan vahingonkorvausvelkoja koskeva erityissäännös, joka syrjäytti vanhentumislain 7 §:n 2 momentin. Tämän vuoksi vanhentumislain säännös ei tullut asiassa sovellettavaksi. Siltä osin kuin vahingonkorvauskanne oli kuitenkin perustettu sopimusperusteiseen vahingonkorvausvastuuseen tai sopimuksenulkoista korvausvastuuseen taikka perusteettoman edun palauttamista koskeviin periaatteisiin, velka vanhentui yleistä vanhentumisaikaa koskevan vanhentumislain 4 §:n mukaan kolmessa vuodessa vanhentumisajan alkamisesta, ellei vanhentumista ollut sitä ennen katkaistu. Vanhentumisaika oli myös mainittujen vastuuperusteiden osalta alkanut kulua 21.12.2006. Koska vanhentumisen katkaiseminen oli tapahtunut vasta lähes viisi vuotta seuraamusmaksuesityksen antamisen jälkeen, yksityishenkilö A:n korvausvaatimusten voitiin katsoa vanhentuneen siltä osin kuin ne olivat perustuneet muuhun perusteeseen kuin kilpailunrajoituslain 18 a §:ään.

Mitä ratkaisusta seuraa?

Korkeimman oikeuden päätös selkeyttää tilannetta kanneajan vanhentumisen osalta. Päätöstä voidaan pitää jokseenkin odotettuna sekä perustelujen että lopputuloksen kannalta. Päätös vahvistaa osaltaan oikeuskirjallisuudessa vallitsevaa kantaa siitä, että vanhentumislaki väistyy yleislakina kilpailusääntelyn tieltä: vanhentumislakia sovelletaan tässä suhteessa vain kilpailusääntelyn ulkopuolisten oikeuskeinojen osalta. Edelleen päätös korostaa tietoisuuden sisällöllisiä minimivaatimuksia vahingon ilmenemisestä ja selkeyttää siten kanneajan vanhenemisen alkamisajankohdan arviointia. Seuraamusmaksuesitys perusteluineen on merkinnyt asian erityispiirteistä johtuen ensimmäistä mahdollista hetkeä, jolloin tietoisuuden on voitu katsoa syntyneen. Seuraamusmaksuesityksellä on otettu kanta rikkomuksen olemassaoloon. Myös julkisuudella on ainakin tässä tapauksessa ollut suuri rooli tietoisuuden syntymisen kannalta.

Korkeimman oikeuden päätös on muiltakin osin ajankohtainen. Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen vanhentumisen arvioinnissa on huomioitava tuleva ns. kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausdirektiivin (2014/104/EU) ja sen nojalla säädettävän kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annetun lain sääntely. Direktiivin 10 artikla edellyttää, että kansallisen vanhentumisajan on oltava vähintään viisi vuotta. Vanhentumisaikojen alkamista, kestoa, keskeytymistä tai katkeamista koskevien kansallisten sääntöjen ei kuitenkaan pitäisi aiheettomasti haitata vahingonkorvauskanteiden nostamista. Tämä on erityisen tärkeää kanteissa, jotka perustuvat kilpailuviranomaisen tai muutoksenhakutuomioistuimen toteamaan rikkomiseen. Tätä varten olisi mahdollistettava vahingonkorvauskanteen nostaminen sen jälkeen, kun kilpailuviranomainen on päättänyt menettelyn. Vanhentumisajan ei pitäisi alkaa kulua ennen kuin rikkominen on päättynyt ja ennen kuin kantaja on tietoinen tai hänen voidaan kohtuudella olettaa olevan tietoinen toiminnasta, josta rikkominen muodostuu sekä siitä, että rikkominen on aiheuttanut kantajalle vahinkoa sekä rikkomiseen syyllistyneestä.

Huomioitavaa on, että käräjäoikeuteen palautettavassa asiakokonaisuudessa tullaan jatkossa keskittymään vanhentumiskysymysten sijasta itse kilpailunrajoituksella aiheutettuun vahinkoon. Esikysymyksen muodostaa tässä suhteessa muun ohella se, ovatko kaikki kantaja-asemassa toimivat yksityiset metsänomistajat ammattimaisia elinkeinonharjoittajia, joilla kilpailunrajoituslain mukaan on oikeus saada kartellin johdosta korvauksia. Edelleen näyttöä tullaan vastaanottamaan siitä, ovatko metsänomistajat todella kärsineet kartellin johdosta vahinkoa ja kuinka paljon metsäyhtiöiden tulisi maksaa puuta myyneille korvauksia.

Metsäyhtiöt ovat hakeneet valituslupaa korkeimmalta oikeudelta myös kahdessatoista muussa puukartellin liittyvässä vahingonkorvausasiassa. Kyseessä olevien muiden asioiden osalta valituslupa-asian käsittely jatkuu nyt annetun ratkaisun jälkeen. Päätöstä sovelletaan kuitenkin myös muihin tapauksiin.

Annamme mielellämme lisätietoja: Mika Oinonen, Counsel, puh. +358 40 138 5177